Mies tuli hänen eteensä, kumarsi vain ilman hymyä, pyysi tanssiin jotenkin vanhanaikaisen kohteliaalla tavalla, kietoi kätensä hänen vyötärölleen varoen kuin satuttamasta ja ohjasi varmalla otteellaan hänen askeleitaan tanssimusiikin sisälle. Hän leijui kuin irti lattiasta ilman omaa tahdonvoimaa. Anni oli täysin häkeltynyt, ei tiennyt mihin tarttuisi katseellaan, häneenkö? vai katonrajaan? Miehen katse oli pelottavan intensiivinen. Anni ei uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, ne olivat kuin tummansininen lampi johon hän vajoaisi, hukkuisi. Mies oli pitkä ja hoikka, melkein laiha, mutta komea hyvin istuvassa puvussaan. Tumma tukansuortuva valahti alas ruskettuneelle otsalle. Kasvot olivat kauniit mutta miehekkäällä tavalla, ei sillä pehmeällä tavalla kauniit kuin joillakin nuorilla miehillä joilla oli poikkeavia viettejä elämässään, vaan niistä uhoi voimaa ja omaa tahtoa. Anni oli täysin hämmentynyt. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän. Hän pelkäsi vaikka ei tiennyt mitä. Uutta outoa tunnettako, joka sai hänen vartalonsa vapisemaan? ”Kuinka hän oli voinut huomata minut, monien kauniinpien joukosta? Kauniita tyttöjä on Sali täynnä. Langanohuita vyötäröitä, ihastuttavia kasvoja, pitkiä kaunismuotoisia sääriä jotka tanssin tahdissa myötäilivät kavaljeerin askeleita. Nauravia kasvoja joissa anteliaat suut muodostivat herkän sydänkuvion. Olinkohan minä tuijottanut häntä”? Anni kuvittelee tanssivansa pilven päällä josta kohta voisi pudota alas, oli kuin hän ei löytäisi jalansijaa, ei tukea jostakin. Miehen intensiivinen katse seuraa häntä kuin omistaisi hänet heti.